LASIKOMPASSI

Pâte de verren historiaa

Alkusanat

(2022)

Esineitä lasimurskasta kirjan ilmestymisen jälkeen lasin uunitekniikat, myös pâte de verre, ovat yleistyneet Suomessa ja kansainvälisesti. Uunitekniikoista on tullut osa lasialan koulutussisältöjä – siellä missä opintoihin vielä on mahdollisuus.

Kirjoittajan, Päivi Kekäläisen, oma matka pâte de verren kanssa alkoi 1980-luvun loppuvuosina Taideteollisen korkeakoulun (Taik) opiskelijana. Vesa Varrela (opiskelija-opettaja, tai ehkä jo valmistunut muotoilija ja lasin tuntiopettaja) oli osallistunut Konstfackskolanin (Taikia vastaava koulu) lasiworkshopiin vuonna 1988. Siellä esiteltyjä menetelmiä kokeiltiin myös Taikissa. Muistin mukaan kyseessä ei ollut varsinainen kurssi, vaan lasista kiinnostuneet kokeilivat ja tekivät asioita yhdessä. Mukana oli kirjoittajan lisäksi ainakin Brita Flander, Marja Myllymäki sekä studiomestari Kaj Asikkala.

Taikissa kiinnostuttiin menetelmästä niin paljon, että vuonna 1990 järjestettiin Diana Hobsonin pâte de verre -workshop. Se toteutettiin yhdessä Konstfackin kanssa, jolloin tuona aikana kalliiden Englanninlentojen kustannukset saatiin jaettua. Hobson opetti ensin Tukholmassa, sen jälkeen Helsingissä.

Päivi Kekäläinen päätyi tekemään taiteen kandidaatin lopputyön pâte de verre -menetelmästä. Sen kirjallisesta osuudesta muokattiin myöhemmin kirja Esineitä lasimurskasta.

Muita tuolloin pâte de verren pariin päätyneitä taikilaisia olivat mm. Raija Siikamäki ja Marja Myllymäki.

* * *

Pâte de verre -menetelmää kokeilleita opiskelijoita, taiteilijoita ja suunnittelijoita on paljon. Harva on kuitenkin jatkanut menetelmän parissa pidempään.

Aktiivisimman muotoilijauran jäätyä jo taakse ja lasiteollisuuden tarjoamien mahdollisuuksien kavennettua Nanny Still (1926–2009) kiinnostui uniikkiteosten tekemisestä. 1990-luvulla Still perehtyi pâte de verre -tekniikkaan ensin englantilaisen lasitaiteilijan Tessa Cleggin kursseilla Sveitsissä, myöhemmin Antoine ja Etienne Leperlierin johdolla Ranskassa Sars-Poteries'ssa. Still toteutti sarjan pâte de verre -veistoksia, joiden aiheena olivat Suomen ja Unkarin kielisukulaisuus, erityisesti toisiaan muistuttavat sanat.

PateDeVerre_N-Still_UidaUszikTo swim_1993_kPK.jpg

Nanny Still, Uida – Uszik – To swim, 1993. Kuva Päivi Kekäläinen.
Työ on tehty Antoine Leperlierin johdolla Sars-Poteries'sa, Ranskassa, ja edustaa yhtä perinteisistä ranskalaisista pâte de verre -menetelmistä.

 

Markku Salo (1954–) tutustui lasiin Nuutajärven Lasin muotoilijana. Vuonna 1991 hän siirtyi itsenäiseksi muotoilijaksi ja taiteilijaksi. Myös hän kiinnostui pâte de verren mahdollisuuksista 1990-luvun alkupuolella. Salo on toteuttanut menetelmällä suurikokoisia, ohuita teoksia.

* * *

Voi pohtia, ovatko Salon suhteellisen suurikokoisista lasisiruista sulatetut työt pâte de verre -töitä vaiko eivät. Niitä voisi ennemminkin pitää muina, vaikkapa muottiin sulatuksina. Mutta toisaalta pâte de verreksi on nimitetty aikojen kuluessa – ja edelleen – hyvin monenlaisia valmistustapoja. Olipa tekniikan nimi mikä hyvänsä, se ei myöskään vähennä teosten hienoutta ja vaikuttavuutta.

Pâte de verreä on pyritty määrittelemään ja esittelemään myös joissain laajoissa museoprojekteissa.

Ruotsissa järjestetty Oblåst / Puhaltamatonta lasia kutsunäyttely oli esillä vuosina 2004–2005 ensin Agnes de Frumerien kotiseudulla Skarassa Västergötlands Museumissa, sen jälkeen Smålands Museum - Sveriges Glasmuseumissa, Växjössä, Nationalmuseumissa Tukholmassa ja  lopuksi Suomen lasimuseossa Riihimäellä.

Tarkemmin nimenomaan pâte de verreä tarkasteli vuonna 2005 Yhdysvalloissa järjestetty Particle Theories: International Pâte de Verre and Other Cast Glass Granulations. Kutsunäyttely oli esillä Museum of American Glassissa, Wheaton Village, NJ. Sen yhteydessä julkaistiin samanniminen kirja, jonka artikkeleissa pohdittiin pâte de verren olemusta ja määrittelyä. Suomesta mukana olivat Päivi Kekäläinen ja Markku Salo.

 

Lähteet ja kirjallisuutta

Bray, Charles: Dictionary of glass. Materials and techniques. 2. painos. A&C Black, Lontoo 2001.

Cummings, Keith: A History of Glassforming. A&C Black, Lontoo, 2002

Frantz, Susanne K.: Particle theories. International Pâte de verre and other cast glass granulations. Museum of American Glass at Wheaton Village, Millville, NJ, 2005.

Kervin, Jim – Dan Fenton, Dan: Pate de Verre and Kiln Casting of Glass, GlassWear Studios, 2. uud. p. 2000.

Koivisto, Kaisa (Toim.), Nanny Still, Sana Szó Word, Suomen lasimuseo, Riihimäki 1998

Koivisto, Kaisa (Toim.), Ilmatar – Skymaiden. Glass by Nanny Still, Suomen lasimuseo, Riihimäki 2003.

dianahobson.org/resume [viitattu 3.9.2022]

 

Pâte de verren alkuvaiheita

(teksti kirjasta Kekäläinen Päivi, Esineitä lasimurskasta – pâte de verre -lasinvalmistus. Taideteollisen korkeakoulun julkaisuja B 29, VAPK-kustannus, Helsinki 1992.)

Varhaisten pienten ja yksinkertaisten lasiesineiden, amulettien ja sinettien, valmistuksesta siirryttiin vaativampien isompien lasiesineiden ja astioiden valmistukseen noin 1600 - 1400 eKr. Sulaa lasia käsiteltiin ja muovattiin työkalujen avulla sekä valettiin tai puristettiin muotoon muotin avulla. Osa esineistä valmistettiin sintraamalla hienoa lasimurskaa muotissa. Esineet olivat usein puolivalmisteita. Lopullinen tulos saavutettiin hiomalla ja kaivertamalla.

Ensimmäiset kirjalliset maininnat pâte de verreä muistuttavista menetelmistä löytyvät Pliniuksen Historia naturalis -kirjasta. Plinius, historioitsija ja luonnontieteilijä, eli noin vuonna 100 eKr.

Lasimurskasta valmistettuihin esineisiin ja niiden valmistukseen liittyi alusta saakka salailua, mikä synnytti runsaasti tarinoita ja myyttejä menetelmästä. Seuraavien kertomusten todenmukaisuuteen onkin syytä suhtautua varauksella.

"Lasiastioita, pääasiassa vateja, valmistettiin myös lasipastasta. Läpinäkymätön sinertävä tai vihertävä värilasi murskattiin jauheeksi ja sekoitettiin paksuksi tahnaksi liima-aineen kanssa. Massa muotoiltiin joko vapaasti käsin tai dreijan päällä kuin savi ja poltettiin sen jälkeen. Poltossa massa suli juuri tarpeeksi, jotta se säilytti astiamuotonsa jäähdyttyään ja kovetuttuaan. Nämä esineet olivat useimmiten pieniä ja ne voidaan matan pintansa vuoksi erottaa puhalletuista laseista. Ohuus ja hienostunut väritys tekee niistä erittäin viehättäviä." (Neuburg 1962.)

"Jules Henrivaux kertoo: ´antiikin kansat loihtivat esiin hyvin kauniita efektejä lasista ja käsittelivät sitä yllättävin tavoin. Laseilla oli erikoisia ominaisuuksia. He pystyivät muotoilemaan sitä kylmänä kuin savea. Osa oli muovailtavaa kuin metalli. Maahan heitettynä esine lommoutui, mutta oli ilman vaaraa tai särkymistä suoristettavissa vasaralla´ – kiitos materiaalin suuren huokoisuuden." (Bloch-Dermant 1980.)

Samaan tarinaan viittaa seuraava lainaus:

"Suetoniuksen, ensimmäisen vuosisadan historioitsijan mukaan roomalainen lasintekijä esitteli kehittämästään särkymättömästä lasista tehdyn maljan keisari Tiberiukselle. Hän näytti keisarille kaunista läpinäkyvää maljaa ja iski sen sitten lattiaan. Se lommoutui, mutta ei särkynyt. Lasintekijä korjasi lommon helposti vasarallaan kuin malja olisi ollut metallia. Tiberius tiedusteli, tunsiko kukaan muu särkymättömän lasin salaisuutta. Kun lasintekijä ylpeänä vakuutti olevansa sen ainoa tuntija, keisari tapatti hänet peläten materiaalin salojen tuhoavan keisarin kullan ja hopean arvon." (Zerwick 1990.)

Kun lasinpuhallus syrjäytti varhaiset lasin muottisulatusmenetelmät ajanlaskun ensimmäisillä vuosisadoilla, ne jäivät unohduksiin 500- ja 1800-lukujen välillä.

Ranskalainen kuvanveistäjä Henri Cros (1840 - 1907) työskenteli 1870-luvulta lähtien tehden antiikin esikuvan mukaisesti maalattuja veistoksia. Hän aloitti 1880-luvun puolivälissä kokeilut sellaisen veistosmateriaalin löytämiseksi, joka yhdistäisi marmorin kestävyyden ja vahavärien pehmeät sävyt. Hän teki kokeita vanhojen lasiesineiden innoittamana lasijauhoa sisältävillä sekoituksilla Sévres'n posliinitehtaalla. Cros aloitti ranskalaisen pâte de verren kauden ja hänen Pariisin salongeissa esillä olleet matalat, antiikkiaiheiset kohokuvansa herättivät kriitikoiden sekä taiteilijoiden kiinnostuksen. Ajan tyylit, art nouveau ja art deco, olivat suosiollisia tekniikalle, jolla pystyttiin valmistamaan orgaanisia ja epäsymmetrisiä muotoja sekä kuvioaiheita. Myös pehmeät ja maanläheiset värit ja lasin läpikuultavuus kiehtoivat aikalaisia. Sévres'ssä työskenteli samaan aikaan keraamikko Albert Dammouse (1848 - 1926), joka myös kiinnostui pâte de verrestä. Hän valmisti ohutseinämäisiä, hienostuneita, posliinia muistuttavia esineitä.

Georges Despret (1862 - 1952), joka oli alkuperäiseltä ammatiltaan peili- ja tasolasitehtaan johtaja, imitoi usein pâte de verrellä eri kivilajeja, kuten agaattia tai onyksia. Koska hän ei ollut itse taiteilija, hän teki paljon yhteistyötä taiteilijoiden kanssa. Aiheissaan Despret pyrki mahdollisimman täydelliseen luonnonmukaisuuteen, jopa niin, että hänen kerrotaan valaneen oikean sammakon muottiin, polttaneen sen kuin vahamallineen pois ja valmistaneen muotilla pâte de verre -sammakon.

Vuonna 1904 tai 1906 siirtyi keramikko Almaric (Amalric) Walter (1859 - 1942) töihin Daumin lasitehtaalle Nancyyn, jossa alettiin valmistaa pâte de verre -veistoksia, -koriste-esineitä ja -maljoja vuonna 1906. Daum valmisti myös litteitä pâte de verre -paneeleita, joita käytettiin puutarjottimissa, vitriinien ja kaappien ovissa sekä jopa kirkon ikkunoissa. Sama suku johtaa tehdasta edelleen ja on pitänyt pâte de verren tuotannossa tähän päivään saakka. Vuoden 1968 jälkeen Daumin tehtaat pyrkivät modernimpaan suunnitteluun ja ovat kutsuneet tunnettuja taiteilijoita, mm. Salvador Dalin suunnittelemaan esineitä. Walter lähti Daumin tehtaalta vuonna 1919 ja perusti oman pâte de verre -studionsa, jossa hän valmisti sekä omia töitään että esineitä muiden tekemien mallien mukaan.

1900-luvun alussa Francois Décorchemont (1880 - 1971) kehitti monimutkaisen pâte de verre -menetelmän, jolla valmistetuista esineistä vain noin kymmenisen prosenttia onnistui. Décorchemont teki ensin tulenkestävään savimuottiin lasijauheesta ja liima-aineesta aihion, joka kuivatettiin, otettiin ulos muotista ja muotoiltiin "raakana" tavallisella fajanssitekniikalla ennen polttoa. Muotoilun jälkeen esine poltettiin kalkkimuotissa noin 500 °C:ssa. Esine poistettiin uunista ja maalattiin metallioksideilla, minkä jälkeen oli vuorossa lopullinen, noin 22 tuntia kestävä poltto 1 200 °C:ssa. Kalkki valmistettiin marmorista, Décorchemont valmisti myös käyttämänsä lasin itse. Décorchemont työskenteli tekniikkaansa ja aiheitaan vaihdellen vuoteen 1971 asti.

Gabriel Argy-Rousseau (1885 - 1953) perusti vuonna 1921 tehtaan, joka tuotti laajaa valikoimaa koriste-esineitä. Hän valmisti sarjatuotantona myös ohutseinämäisiä ja varsin kirkkaita, läpinäkyviä esineitä muoteilla, jotka kestivät useita polttoja. Osaa Argy-Rousseaun valmistamista esineistä on kirkkautensa vuoksi kutsuttu myös nimellä pâte de crystal.

Ranskalaisilla pâte de verre -pioneereilla oli kullakin oma valmistusmenetelmänsä, mutta valitettavasti tieto hävisi usein taitajansa mukana. Argy-Rousseaulta on säilynyt käsikirjoitus, jossa hän kuvailee työnsä kulkua. Kirjassa G.Argy-Rousseau, Glassware as Art on selostus hänen käyttämistään menetelmistä. François Décorchement siirsi taitonsa ja oppinsa lapsenlapsilleen Etienne (1952-) ja Antoine (1953-) Leperlierille. Nämä ovat tehneet yhteistyössä pâte de verre -esineitä vuodesta 1979. He valmistavat art deco- ja post-deco-vaikutteisia esineitä ja veistoksia vahavalumenetelmää käyttäen.

Steuben lasitehtaalla USA:ssa työskenteli vuosisadan alussa lasiteknikko ja -suunnittelija Frederick Carder (1863 - 1963), joka kokeili ja tutki erilaisia lasinvalmistustapoja sekä kehitti uusia väritys- ja kuviointitapoja. Hänen kokeilujensa tuloksena tehtaan tuotannossa oli myös pâte de verre -esineitä. Ruotsissa on "ranskalaisia" pâte de verre -töitä valmistanut kuvanveistäjä ja taidemaalari Agnes de Frumerie (1869 - 1935). Hän opiskeli vuosina 1892 - 1896 Pariisissa, jossa oppi tekniikan tarkkailemalla Dammousea työssään. De Frumerie toi tekniikan mukanaan palatessaan Ruotsiin 1920-luvun lopulla. Hän on yksi Ruotsin ensimmäisiä studiolasitaiteilijoita. Japanissa syntyi voimakas kiinnostus pâte de verreen jo 1930-luvulla ja siellä on runsaasti tekniikan käyttäjiä.

Tyyli-ihanteiden muuttuessa pâte de verre vaipui joksikin aikaa unohduksiin. 1970-luvun alussa, ennen uutta esiinmarssia, pâte de verreä valmisti vain Daumin tehdas Ranskassa sekä itävaltalainen Marianne Moderna. Muuttuneet olot, mm. Studiolasiliike ja teknologinen kehitys, vaikuttivat osaltaan tekniikan paluuseen. Tänä päivänä monet lasitaiteilijat ympäri maailmaa käyttävät pâte de verreä töissään. Englantilainen lasitaiteilija Diana Hobson kehitti oman menetelmänsä hyvin ohutseinäisten pâte de verre -esineiden valmistamiseksi pitkällisten kokeilujen ja ranskalaisten käyttämien tekniikoiden tutkimisen jälkeen 1980-luvulla. Diana Hobson laajensi ja uudisti pâte de verren ilmaisukykyä ja on merkittävä opettaja alallaan. Amerikassa mm. Karla Trinkley, Seth Randal ja Douglas Anderson jatkavat myös ranskalaisen perinteen pohjalta, mutta he tekevät massiivisia, värillisiä pâte de verre -valuja.

Pâte de verren alkuvaiheita -Tekstin viitteet:

Bloch-Dermant, Janine 1980: The Art of French Glass. Thames and Hudson, Lontoo.
Neuburg, Frederic 1962: Ancient Glass. Barrie & Rockliff, Lontoo.
Zerwick, Chloe 1990: A Short History of Glass. 2. korjattu painos. Harry N. Abrams Inc. ja The Corning Museum of Glass, New York.