Lasimuotoilun klassikot tunnetaan Suomen lasimuseon ystävien parissa. Lasiharrastuksessaan edistyneillä on tuntuma myös nimettömämpään lasituotantoon, lasiteollisuuteen, lasinvalmistusmenetelmiin sekä lasintekijöihin puhaltajista taiteilijoihin. Luonnollista on, että katse kohdistetaan mielellään lasiteollisuuden alkutaipaleeseen tai muotoilumme kultaisiin vuosiin.

Tänä päivänä lasimaailma elää kuitenkin hyvin toisenlaista todellisuutta. Viimeisen sadan vuoden aikana lasi on vallannut uusia alueita ja on suurempi osa arkeamme kuin koskaan ennen. Uudet teknologiat lääketieteestä avaruusteknologiaan, auto- ja rakennusteollisuuden kasvanut volyymi ja uudet innovaatiot rikastuttavat maailmaamme. Tämä uusi lasi ei kosketa taideteollisuudesta kiinnostuneita samalla tavalla kuin muutokset perinteisessä lasinvalmistuksessa.

Sekä lasitehtaiden että vuosittain julkaistavien mallien määrä on pienentynyt kiihtyvään tahtiin. Taustalta on löydettävissä niin koventunut kansainvälinen kilpailu kuin lasinvalmistusmenetelmien kehitys. Lasintekijöille tämä on merkinnyt suurta muutosta. Automatisoinnin vallatessa alaa lasintekijöitä on teollisuudessa korvattu koneilla ja laitteilla. Jäljelle jääneiden työnkuvat ovat muuttuneet käsityön vähentyessä. Vakituisia muotoilijoita on Suomessa enää yksi, pian ei yhtään.

Samanaikaisesti työtehtävien vähenemisen kanssa lasialan koulutusta on lisätty. Löytyykö uusille tekijöille enää tilaa?

Teollisuus tarvitsee jatkossakin työntekijöitä, joskin muotoilijakoulutus on teollisuuden tarjoamiin työtilaisuuksiin verrattuna ylimitoitettua. Eri oppilaitokset ovat pyrkineet sopeutumaan tilanteeseen eikä tavoitteena ole enää kouluttaa tekijöitä pelkästään lasiteollisuudelle, vaan tuottaa itsensä työllistäviä yrittäjiä, käsityöläisiä tai taiteilijoita.

**

Suomen lasimuseossa kesällä 2005 esillä ollut Suomen lasi elää 5 -näyttely näytti tämän suuntauksen kantavan hedelmää. Suomalaista lasia esiteltäessä ovat lasiteollisuuden tuotteet sarjatuotannosta uniikkiteoksiin aiemmin olleet pääroolissa. Nyt niiden rinnalle – ja ohikin – nousi laaja itsenäisten lasintekijöiden joukko, joka ansaitsee paikkansa myös tekemisen tason vuoksi. Koulutuksen lisäksi ilmiön taustalta löytyy mm. uusien menetelmien haltuunotto, tekninen kehitys ja toimintatapojen laajeneminen. Itsenäisten lasintekijöiden toiminta on ammattimaistunut; on hallittava suunnittelu, markkinointi ja myynti, tietotekniikan tuomista muutoksista puhumattakaan.

Perinteisellä mallilla toimivien, lasia itse tekevien lasintekijöiden ja -taiteilijoiden rinnalle ovat nousseet ”muotoilija-tuottajat”. Aivan uusi tämä ilmiö ei ole, mutta se on yleistynyt merkittävästi niin lasin kuin muidenkin muotoilualojen parissa. Muotoilija vastaa sarjatuotteiden suunnittelusta, myynnistä ja markkinoinnista mutta valmistuttaa ne muualla. Muotoilija on siis laajentanut toimialaansa, ottanut haltuun teollisuuden ennen hoitamia tehtäviä ja muuttunut omaksi pienimuotoiseksi ”tehtaakseen”.

Olipa toimintatapa millainen tahansa, menestykseen perusta on lasin ja sen valmistusmenetelmien hallitseminen ja niiden soveltaminen omaan tuotantoon. Toiminnan laajentaminen parantaa omia mahdollisuuksia. Työnäytökset kiinnostavat yleisöä ja tuovat uusia asiakkaita. Lasikurssien järjestäminen tuo lisäansioita yhä useammalle lasintekijälle. Samalla koulutetaan uutta asiakaskuntaa: omakohtaisen kokemuksen kautta kiinnostus lasiin syvenee ja ymmärrys työn vaativuudesta – ja sen hinnasta – kasvaa. Muotoilijoiden ja taiteilijoiden tilaustöiden valmistuksesta tai työtilojen ja -välineiden vuokraamisesta on monille tullut merkittävä osa liiketoimintaa.

Itsenäisten tekijöiden maailma ei kuitenkaan ole yhtenäinen. Toimintatavat, valmistusmenetelmät, tuotteet ja laatu vaihtelevat voimakkaasti. Valikoimaa on taidelasista sarjatuotannon ja käyttöesineiden kautta koriste-esineisiin. Alalla toimii myös enemmänkin innokkaina harrastajina kuin ammattilaisina pidettäviä tekijöitä.

Esinemaailmassa muutokset näkyvät ehkä parhaiten valmistusmenetelmien puolella: hyttityön rinnalla muiden lasinvalmistusmenetelmien osuus on kasvamaan päin. Syitä on useita, tärkeimpinä menetelmien suomat uudet mahdollisuudet ja hyttityötä usein edullisemmat valmistuskustannukset.

Erilaiset lasikorut ovat olleet viime vuosina sekä ostavan yleisön, että tekijöiden suosiossa. Koruja valmistetaan hytti- ja lampputyönä sekä yhteensulattamalla. Varsinkin kiertäminen, vanha lasihelmien valmistusmenetelmä elää uutta kukoistustaan. Helmi syntyy kun kuumaa, sulaa lasia kierretään nauhana ohuen metallipuikon ympärille. Työn voi koristella erilaisin tavoin. Jäähtynyt helmi irroitetaan puikosta, jonka tilalle jää reikä. Menetelmästä on useita sovelluksia, lasi voidaan sulattaa uunissa tai lasipaloja kuumentaa muilla tavoin. Nykyisin käytetyin menetelmä on lampputekniikka eli lampputyö. Lasipuikko tai -putki kuumennetaan ja muotoillaan tarkoitukseen suunnitellun kaasupolttimen, ’lampun’, liekillä. Lampputekniikalla alkuun pääseminen on suhteellisen helppoa eikä siihen tarvita mittavaa laitteistoa.

**

Jo 1940-luvun lopulla lasia lämpötaivuttamalla valmistettiin tuhkakuppeja, 1950-luvulta alkaen myös autojen tuulilaseja. Nykymuodossa lasin uunitekniikoiden rantautuminen Suomeen alkoi parikymmentä vuotta sitten, mutta vasta viime vuosina ne ovat alkaneet yleistyä. Lasin uunitekniikat -termi kattaa joukon erilaisia käsityömäisiä menetelmiä. Ne kaikki perustuvat siihen, että kun valmista lasia kuumennetaan, se alkaa ensin taipua, lämpötilan noustessa se pehmenee, lasipalat sulautuvat yhteen ja lopulta lasi valuu sitkaan juoksevana. Kuumennuksessa eli poltossa käytetään yleensä sähkölämmitteisiä eristysvilla- tai kevytiilirakenteisia lasiuuneja.

Lopputulokseen vaikuttaa käytetty menetelmä, toisin sanoen käytetty lämpötila, lasikappaleen muoto, muotti ja se, kuinka lasi sijoitetaan uuniin tai muottiin. Yhteensulattamalla valmistetaan uutta, yhtenäistä levyä värillisten lasilevyjen paloista. Lämpötaivutuksessa lasilevy taivutetaan haluttuun muotoon muotin avulla. Usein vaiheet seuraavat toisiaan: lasivati valmistetaan sulattamalla ensin kuvioitu levy, joka sitten taivutetaan muotoon uudessa, matalamman lämpötilan poltossa.

Muottiinsulatus on yksinkertaisimmillaan sitä, että lasipaloilla täytettyä muottia kuumennetaan kunnes lasi pehmenee täyttäen muotin yksityiskohtia myöten. Valetut kipsiseosmuotit ovat yleisimpiä. Työstä valmistetaan ensin originaali, malli, esimerkiksi savesta tai vahasta. Sen päälle valetaan kipsiseosmuotti. Muottien rakenteet – ja lasiesineiden muodot – vaihtelevat ”avoimista” monimutkaisiin. Jälkimmäiset toteutetaan usein metallinvalusta tutulla cire perdue eli vahavalu-menetelmällä. Muottiinsulattamalla saadaan mallin muoto ja sen pienimmätkin yksityiskohdat toistumaan lasissa.
Pâte de verre kuuluu muottiinsulatuksiin. Sen erottaa muista menetelmistä käytetyn lasin karkeus, se on aina hienojakoista. Pâte de verre -työ voi olla paksu, umpinainen esine tai ”ohutseinämätekniikalla” valmistettu, seinämäpaksuudeltaan vain parimillimetrinen työ.

Monet uunitekniikoista soveltuvat lähinnä yksittäisen tai pienten sarjojen koriste- ja taide-esineiden valmistukseen. Käsityön suuri määrä nostaa tuotteiden valmistuskustannuksia mutta uunin lisäksi ei suuria investointeja tarvita. Yhteensulatus ja usein myös slumppaukseksi kutsuttu lämpötaivutus ja -muovaus ovat­ yleisimmät menetelmät. Ne mahdollistavat sekä käyttöesineiden valmistuksen, että taloudellisesti järkevän sarjatuotannon.

Uudet menetelmät, taito, lasinvalmistuksen hallinta ja laadukkaat, innovatiiviset tuotteet eivät kuitenkaan vielä riitä. Työt on myytävä.
Lasi kiinnostaa ja käden jälkeä arvostetaan, mutta käsityönä valmistettavat tuotteet eivät houkuttele massatuotantohintoihin tottuneita. Kalliimmissa hankinnoissa, kuten lahjaesineissä, on helppo tehdä konservatiivisia valintoja: voi olla varma, että kaikki ymmärtävät arvostaa i-merkkiä, tuntemattomamman tekijän kauniskin esine on riski.

Kehitystä on kuitenkin tapahtunut. Helpotusta tilanteseen on tuonut myös se, että lasin merkitys taiteellisena ilmaisuvälineenä on kasvanut pikkuhiljaa eikä sen identiteettiä koeta aivan niin voimakkaasti kahlitsevan (yksinomaan) taideteollisena materiaalina.
Muutoksia vaaditaan muuallakin kuin ostajien asenteissa, lasia ei välttämättä ole helppo hankkia, ostopaikkoja on harvassa. Tieto tuotteista leviää työpajalta hitaasti.

Lasiala on vaikkapa keramiikkaan verrattuna siitä onnellisessa asemassa, että alalla toimii erikoismuseo, Suomen lasimuseo, joka tekee työtä sekä historiallisen, että tämän päivän lasin hyväksi. Suomen lasimuseon ystävät ry:n lahjoitukset ovat olleet merkittävä tuki museon toiminnalle. Vanhemman lasin lisäksi myös uutta lasia on saatu museon kokoelmiin. Tämä on arvokasta myös lasintekijöille taloudellisesti mutta myös tuen osoituksena.

Toivottavasti ”itsenäiset lasimarkkinat” kehittyvät meillä jatkossakin, ja saamme lisää sekä lasin tekijöitä että myös uutta lasia arvostavia keräilijöitä ja lasin ystäviä.

Huomisen klassikot ovat kenties juuri syntymässä tämän päivän lasintekijöiden käsissä.