Kaisa Koivisto
 

Helmiä on käytetty yhteiskunnallisen aseman merkkinä ja koristautumiseen kymmeniä tuhansia vuosia. Helmistä muodostui jo neoliittisen kulttuurin aikana osa kaukokauppaa. Heti, kun keramiikkaa alettiin valmistaa, tehtiin siitä myös helmiä. Helmet ovat ensimmäisiä lasista tehtyjä esineitä. ’Egyptiläiseksi fajanssiksi’ sanotaan keraamista ainetta, jonka perusraaka-aineet, kvartsihiekka, sooda ja kalkki ovat samat kuin lasinkin. Sitä ei siis valmisteta keramiikan tapaan savesta. Valmistusmenetelmästä riippuen ’fajanssihelmet’ lasittuvat valmistusprosessissa tai ne lasitetaan joko turkoosiksi tai siniseksi. Näiden helmien tarkoitus olikin jäljitellä maagiselta merkitykseltään tärkeitä puolijalokiviä, turkoosia tai lapislazulia. ’Egyptiläistä fajanssia’ valmistettiin jo esidynastisella ajalla, joka päättyi n. 3000 eKr.

Lasihelmiä alettiin tehdä todennäköisesti Mesopotamiassa n. 2500 eKr. Helmiä valmistettiin valamalla tai muottiin sulattamalla, kiertämällä ja sydäntekniikalla, jota n. vuodesta 1500 eKr. alkaen käytettiin lasiastioiden tekemiseen. Sydänmenetelmällä tehtiin myös foinikialaisia päänmuotoisia helmiä n. 700-400 eKr. Näistä helmistä huomattava osa tehtiin todennäköisesti Karthagossa ja niitä myytiin kaikkialle Välimeren piiriin. Egyptiläisillä ja muillakin Lähi-idän helmillä käytiin kauppaa ja niitä myytiin mm. Saharan eteläpuolella Afrikassa. Aleksandriassa tehtiin Ptolemaiosten aikana (n. 330 eKr.–n. 100 jKr.) monimutkaisia mosaiikkihelmiä. Lasihelmet olivat ylellisyystavaraa, johon vain harvalla oli varaa. Lasihelmiä on valmistettu jo ennen ajanlaskumme alkua myös mm. Kiinassa ja Intiassa, mahdollisesti Afrikassakin.

Mosaiikkihelmessä erottuvat jopa yksittäiset kaulanauhan helmet. Mahdollisesti egyptiläinen, 1. vuosisata jKr. Korkeus 1,25 cm. Piirros Early Glass of the Ancient World mukaan.

Rooman valtakunnan suuruuden aikana n. 100 eKr.–400 jKr. roomalaisia lasihelmiä vietiin kaikkialle silloiseen maailmaan, pohjoiseen Skandinaviaan, onpa niitä löytynyt nykyisen Suomenkin alueelta, itään Kiinaan ja Koreaan, etelään Maliin ja Etiopiaan. Helmiä valmistettiin entistä tehokkaammin ja niiden käyttö yleistyi hinnan laskiessa. Lähi-itä oli ollut vuosisatoja lasinvalmistuksen keskus ja siellä helmien tekeminen jatkuikin vielä Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen. Islamin lasiteollisuus keskittyi samoille alueille mongolien valloituksiin n. vuoteen 1400 saakka. Viikinkien helmistä hienoimmat mosaiikkihelmet lienevät Lähi-idästä kotoisin, mutta viikingit tekivät itsekin helmiä mm. Ribessä nykyisessä Tanskassa ja Helgössä Tukholman saaristossa. Raaka-aineeksi ostettiin mosaiikkien tekemiseen valmistettuja lasitesseroita Italiasta ja lasinsirpaleita Keski-Euroopasta. Palkeita käyttämällä tällainen lasi suli avotulellakin ja siitä voitiin valmistaa kierrettyjä helmiä.

Keskiajalla lasihelmiä valmistettiin Euroopassa melko vähän. Kristinusko piti koristautumista syntisenä turhuutena. Poikkeuksen muodosti rukousnauha, joka yleistyi myöhäiskeskiajalla. Englannin bead-sana johtuukin sanasta rukoilla (bidden). Rukousnauha ei sinänsä ole kristillinen keksintö ja rukousnauhoja on monilla muillakin uskontokunnilla.

Lähi-idän lasiteollisuuden lamaannuttua Venetsiasta tuli lasiteollisuuden keskus. Venetsialaisen lasiteollisuuden nousu liittyy aikaan jolloin tehtiin suuria löytöretkiä ja kauppa laajeni entisestään koko maailmaan Amerikan löytämisen myötä. Euroopan talous nousi johtavaksi. Helmien merkitys Euroopan kansankulttuureissa oli suhteellisen vähäinen tässä vaiheessa, mutta lasihelmistä tuli oleellinen osa kansainvälistä kauppaa. Helmiä annettiin lahjaksi ja niitä käytettiin maksuvälineenä pitkälle 1900-luvulle saakka. Helmillä ostettiin kultaa, norsunluuta ja orjia Afrikasta ja turkiksia Pohjois-Amerikan intiaaneilta. Venetsian lisäksi helmiä valmistettiin mm. Böömissä, Saksassa ja Hollannissa. Eri seudut erikoistuivat erilaisten helmien valmistukseen. Helmivalikoimat olivat suuria, sillä niitä valmistettiin tyydyttämään eri ostajapiirien makua. Lasihelmet muodostuivat osaksi niin inuiittien, intiaanien, kuin monien Afrikan heimojenkin kulttuuria. Suuri kysyntä kehitti myös valmistustekniikkaa tehokkaammaksi ja näin eurooppalaiset helmet veivät markkinoita mm. Intian omalta helmituotannolta. Kun Venetsian lasiteollisuus lamaantui lähes täysin 1700-luvun lopussa, lasiteollisuus ei kuollut kokonaan helmien valmistuksen ansiosta. Lasitehtaita tarvittiin tuottamaan raaka-ainetta helmentekijöille. Euroopassa arvokkaiden tuotteiden vaihtaminen ’arvottomiin’ lasihelmiin herätti myös kritiikkiä. Suomessakin lasihelmistä tuli jo 1800-luvulla arvottomuuden symboli. ”Olisi meilläkin jotain [kulttuurista] antamista, jos me sen ymmärtäisimme. Meillä on kultaa keskellämme, jota tähän asti tuskin olemme älynneet edes lasihelmiinkään vaihtaa; ja siinä suhteessa olemme olleet jälessä sekä neekereistä että Amerikan indianeista.” ( ”Kotimaisesta taiteesta ja kirjallisuudesta”, Päivälehti 6.3.1890.)

Kauppahelmiä.

Valtaosa Keski-Euroopan lasiteollisuutta sijoittui jo keskiajalla viljelykseen kelpaamattomille vuoristoseuduille, mm. Böömiin, Itä-Baijeriin ja Thüringeniin. Myös helmien valmistus keskittyi näille samoille seuduille ja helmiä rukousnauhoja varten alettiin tehdä jo 1400-luvulla. Nürnbergistä tuli 1600-luvulla helmikaupan keskus. Helmiä tehtiin lampputyönä lasitehtaissa tehdystä putkesta tai puikoista sulattamalla. Helmentekijät työskentelivät kodeissaan. He olivat tavallisesti taloudellisesti täysin riippuvaisia kauppiaista ja Thüringen olikin ennen 1. maailmansotaa Saksan köyhintä aluetta. Thüringenissä valmistettiin erityisesti puhallettuja helmiä, joista ennen 1800-luvun puoliväliä kehittyivät lasiset joulukuusenkoristeet. Valmistuksen keskus oli Lauscha, mutta helmiä ja joulukoristeita valmistettiin muuallakin Sonnebergin kauppakaupungin läheisyydessä.

Siemenhelmiä (charlottes, conterie, rocailles, seed beads, Stickperlen) tehtiin vedetystä putkesta sarjatuotantona Venetsiassa ja 1800-luvun alkuun mennessä valmistus oli jo melko teollista.
Siemenhelmet pätkittiin vedetystä lasiputkesta, sulatettiin pyöreäksi ja lajiteltiin koon mukaan. Oleellisena osana valmistusta pienimmillään 0,8 mm:n helmet pujotettiin lankaan nauhaksi, sillä vain lankaan pujotetuista helmistä voitiin olla varmoja, että niissä oli reikä. Helmien pujottajat olivat oma ammattikuntansa niin Venetsiassa kuin Böömissäkin. Böömissä erikoistuttiin suurempiin vedetystä putkesta tehtyihin helmiin ja siellä siemenhelmien valmistus alkoi vasta tehokkaiden 40–50 putkea kerrallaan pätkivien koneiden yleistyttyä 1800-luvun lopulla.

Helmikirjonta, jossa käytettiin pääasiassa pieniä siemenhelmiä, alkoi yleistyä 1600-luvulta alkaen. Helmikirjonta nousi Biedermeierin myötä entistä suurempaan suosioon. Suomessakin jopa kansanomaisia käsitöitä voitiin koristella helmikirjonnalla. Helmillä koristettiin ennen kaikkea käsilaukkuja mutta myös sisustuksen moniin koriste-esineisiin voitiin liittää helmikirjontaa. Helmirimpsu saattoi koristaa myös valaisinkuvun reunaa ja tällaiset valaisimet olivat erityisen suosittuja sähkövalon yleistymisen aikoihin 1910- ja 1920-luvulla. Siemenhelmiä valmistettiin ennen 2. maailmansotaa myös Ranskassa. Riedel Itävallassa ja Wiesenthalhütte Saksassa lopettivat siemenhelmien valmistuksen 1980-luvulla, Ranskassa tuotanto päättyi vuonna 2004. Tšekkiläinen Jablonex-konserni jatkaa edelleen böömiläistä siemenhelmien valmistusperinnettä. Nykyisin valtaosa siemenhelmistä valmistetaan Japanissa.

Böömin lasihelmiteollisuuden keskus oli Gablonz (nyk. Jablonec nad Nisou). Pohjois-Böömissä erikoistuttiin helmien ja strassien valmistukseen 1700-luvulta alkaen ja Gablonz olikin yksi helmi- ja koruteollisuuden suuria keskuksia maailmassa ennen 1. maailmansotaa. Pääosa tuotantoa oli kotiteollisuutta. Seudulla valmistettiin siemenhelmien lisäksi paljon puristettuja ja hiottuja helmiä sekä lasisia rannerenkaita (Bangles) Intian markkinoille. Hiotut helmet olivat böömiläinen erikoisuus. Venetsialaisia helmiä jopa vietiin Böömiin hiottaviksi. Suuren osan 1800-lukua Venetsia ja Böömi kuuluivat molemmat Itävalta-Unkarin keisarikuntaan. Myös hiontaa tehostettiin huomattavasti koneilla 1800-luvun loppupuolella.
 
Helmien valmistus on koneellistunut Euroopassa lähes täysin. II maailmansodan jälkeen Böömin sudeettisaksalaiset määrättiin muuttamaan. Helmentekijöitä siirtyi mm. molempiin Saksoihin ja Itävaltaan. Sekä Saksan Liittotasavallassa että Itävallassa on jopa kylä nimeltä Neu Gablonz. Myös näissä helmenvalmistuskylissä helmien valmistus on pääosin jo loppunut. Käytännössä helmiä valmistetaan massatuotantona nykyisin Euroopassa vain Tšekin tasavallassa. Koneellista tuotantoa on myös monissa Aasian maissa, mutta helmiä valmistetaan perinteisin, alkeellisinkin, menetelmin mm. Turkissa, Intiassa ja Kiinassa.
Helmistä käytetyt nimitykset vaihtelevat suuresti. Ei siis ole ihme, ettei suomeksi ole mitään vakiintuneita nimityksiä. Helmien historiasta ei ole myöskään olemassa mitään kattavia historiallisia tutkimuksia, mikä osaltaan lisää nimisekaannusta. Gustav Pazaurek jakoi helmet neljään ryhmään, kierrettyihin, puristettuihin, vedettyihin (ja pilkottuihin) ja onttoihin (puhallettuihin) helmiin.

Kiinnostus vanhoja käsityönä tehtyjä helmiä kohtaan heräsi sitä mukaa, kun tuotanto Euroopassa koneellistui. Helmistä tuli suosittu keräilykohde erityisesti Yhdysvalloissa. Nykyisin helmiä suorastaan valmistetaan keräilijöitä varten. Mosaiikki- ja rosettahelmiä myös väärennetään.

Kansainvälisen studiolasiliikkeen myötä elpyi kiinnostus myös lampputyötä kohtaan jo 1960-luvulla. Kiinnostusta helmien valmistusta kohtaan ruokki niin vanhojen helmitekniikoiden kokeilu studio-olosuhteissa kuin studiolasiliikkeen taiteelliset tavoitteet. Studiolasi on tuottanut myös uusia tekniikoita helmien valmistukseen. Helmiä valmistetaan nykyisin myös tasolasista yhteen sulattamalla. Koska helmien teko ei vaadi kovin kalliita laitteita, on helmien tekemisestä tullut suosittu harrastus niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Myös valmiista helmistä tehtyjen helmitöiden suosio on lisääntynyt.

Monissa kielissä helmi-sana tarkoittaa alunperin luonnonhelmiä, ’oikeita helmiä’. Keinotekoisten helmien tekeminen olikin huomatta osa lasihelmiteollisuutta. Tavallisesti tekohelmet olivat puhallettua lasia, joka pinnoitettiin joko ulko- tai sisäpuolelta helmiäisellä. Herkästi rikkoutuvat puhalletut helmet täytettiin vahalla ja suomeksikin niistä käytettiin nimitystä ’vahahelmet’.

Ylimpänä kalahelmiäisellä käsitellyt puhalletut helmet Lauschasta Saksasta. Helmet ovat tehneet herra ja rouva Siegfrid Zimmermann, jotka tulivat Gablonzista Lauschaan vuonna 1945. Keskellä olevien helmien ulkopinnoite on kulunut käytössä rikki. Alimmat Swarovskin helmet on päällystetty nykyaikaisella, kestävällä helmiäisellä.