Kaisa Koivisto
 

Vanhimmat Suomesta löytyneet lasihelmet ovat roomalaisia helmiä. Ristiretkiaikana 1100–1200-luvulla lasihelmiä käytettiin erilaisissa koruissa. Rukousnauhat yleistyivät 1400-luvulla, vaikka niitä käytettiin Suomessakin jo aikaisemminkin. Luterilaisuuden myötä rukousnauhat vähitellen hävisivät käytöstä 1600-luvun puoliväliin mennessä. 1600- ja 1700-luvulla lasihelmiä käytettiin paitsi koruina myös päähineiden ja vaatteiden koristamiseen, tehtiinpä niistä kukkakoristeitakin. Kirkollisissa tekstiileissä helmikirjontaa käytettiin melko paljon. Lasihelmet olivat kalliita ja helmin koristeltiin vain ylimystön ja papiston vaatekappaleita. 1800-luvulla helmien hinta laski ja näin lasihelmien käyttö niin koruina kuin helmikirjonnassakin yleistyi vähitellen.

Mitä todennäköisimmin Suomessa ei ole tehty lasihelmiä ennen 1940-luvun loppua. Silloin kannatti muutaman vuoden ajan valmistaa sellaistakin tavaraa, joka muuten tuotiin. Valuuttaa ei saanut kuin välttämättömyystavaroihin ja sellaisia lasihelmet eivät olleet.

Osmo Kokko (s. 1923) oppi tekemään lampputyötä Airamilla 1930-luvun lopulla ja vuonna 1941 perustetussa Lampisen lasinpuhaltimossa. Hän alkoi tehdä joulukuusenkoristeita ja koruja itsenäisenä yrittäjänä Helsingissä Meritullinkadulla vuonna 1947. T:mi O. Kokko toimi vuosina 1952–1983, vuodesta 1959 alkaen Roihuvuoressa. Helmiä ja valmiita koruja myytiin Stockmannille ja tukkuliikkeisiin. Helmiä ostivat myös korujen valmistajat, mm. Ibero.

Aapo Uusitalon helminauha

Toinen suomalainen helmientekijä oli Aapo Uusitalo (s. 1922). Uusitalo oppi tekemään lampputyönä laboratoriolasia, mutta erikoistui hänkin omassa yrityksessään ensin joulukuusenkoristeisiin, sitten helmiin. Kokko ja Uusitalo olivat molemmat yksityisyrittäjiä, mutta tekivät jonkin verran yhteistyötä. Byrokratiaa oli helpompi hoitaa yhteistyössä. Ulkomaisia lasitankoja ostettiin yhdessä anotuin tuontiluvin, samoin kalansuomuhelmiäistä puhallettujen tekohelmien valmistusta varten. Helmiäinen maksoi suunnilleen saman verran kuin yksiö Helsingissä. Suomalaisten helmien kysyntä väheni 1960-luvun alussa, jolloin tuonti lisääntyi. Molemmat helmentekijät joutuivat etsimään itselleen muuta leipätyötä. Uudelleen suomalaisia lasihelmiä alettiin tehdä yksittäisiä kokeiluja lukuun ottamatta vasta 1990-luvulla. Kansainvälisesti lampputyö ja studiolasihelmet ovat osa 1960-luvulla Yhdysvalloissa alkanutta kansainvälistä studiolasiliikettä. Studiolasitaiteilija Mikko Merikallio rakensi ensimmäisen helmiuuninsa 1990-luvun alussa. Mallia hän otti nigerialaisesta helmiuunista, mutta kehitti tästä puilla toimivan ’keskiaikaisen’ helmiuunin ja erittäin vähän sähköä kuluttavan pienen ammeuunin.

Mikko Merikallion 90-luvun alussa rakentama, kuljetettava, perinteistä nigerialaista mallia mukaileva puu-uuni. Vasemmalla näkyvät säkkimäiset palkeet. Uunissa on sekä työskentely-, että jäähdytysosa.

Metallipuikon päähän poimitut esilämmitetyt lasipalat on kuumennettu pehmeiksi ja lasia kierretään helmeksi toisen metallipuikon päälle. Helmeä muotoillaan työkaluilla.

Kuvat Mikko Merikallio

Naomi Wambui Merikallion kierrettyjä helmiä.

Myöhemmin mm. Jan Torstensson on rakentanut pieniä uuneja ja pitänyt helmikursseja. Vaikka Lea Swantz ei ole ensimmäinen suomalainen, joka tekee studiohelmiä, on hän itse aloittanut helmien teon Yhdysvalloissa ja näin kurssitoiminnallaan vuodesta 2002 alkaen luonut suoran yhteyden Yhdysvalloissa niin suosittuihin studiohelmiin. Vaikka helmien tekemisestä on Suomessakin tullut suosittu harrastus, ammattimaisesti toimivia helmentekijöitä on vain muutama.

Jan Torstensson valmistaa koruja sulatetusta kierrätyslasista kaasulla toimivassa uunissa. Uunin yläosassa on eristetty jäähdytysosa.